Mikä ihme se pistää ihmisen keräämään kaikkea. Säästämään kaikki. Pahan päivän varalle. Purnukat, langanpätkät, hapertuneet kuminauhat, lehdestä leikatut kuvat. Kaikki. Hittolainen. Pistää menemään kirpputorille... oi tuo on ihana, tuon minä haluun ja tuon ja tuon ja tuon... Kotona sitten ihmettelen, että mitä sillä teen, mihin sitä voisi käyttää, mihin sen laitan... Kaappitilaakin on niin vähän. Pussilakanoita koko armeijalle. Enhän minä tarvitse kuin muutaman. Kaksi oikeastaan, toinen käytössä toinen pyykissä. Pitää mennä ostamaan uusi, kauniimpi kuosinen. Vanhoja ei raaski heittää pois, kun eivät ole rikkikään. Huh. Kaikki paikat täynnä. Yläkaapit, välikaapit, alakaapit, sivukaapit, lisäkaapit. Pusseja, purnukoita. Minähän asun kirpputorilla. Kotini on kuin kirpputori! Mitään ei enää mahdu mihinkään. Siivoaminen työlästä... huh. Liikaa kaikkea. Päässäkin.
Apuun saapui oma personalcliinerini. Ja tehokas sellainen. Minä koin purnukoistani suurta luopumisen tuskaa. Pois vaan, et tuota tarvitse, jätesäkit täyttyivät. Pölyimuri karjui kaksi päivää. Lattialuutut jättivät jälkeensä puhtaan tuoksun. Pinnat alkoivat kiiltää. Tilan tunne kasvoi. Henki alkoi kulkea. Päässäkin oli jo tyhjiä kohtia. Mahtuu tuoreita ajatuksia. Värikkäitä ajatuksia.
Vähitellen jokaiselle tavaralle alkaa löytyä oma paikka. Kaaos helpottaa.
Minun oli siivottava mieleni, pääni, kotini. Turhat pois. Uudistuttava. Ainakin yritettävä tuoreutua.
Tänä aamuna oli ihana herätä. Vapaa reitti sängyltä kahvinkeittimelle! Eteläsiivestä poihjoissiipeen. Uskomatonta. Miten tuo kahvikin maistuu niin hyvälle.....
....hmmmh.... ehkä minä kuitenkin nuo pari tärkeysasiakenkälaatikkoa tuonne yläkaappiin..... voi ehkä joskus tarvita!